Lokakuun lopulla ilmestyi jatko-osa vuonna 2014 julkaistulle Helsinki punaiseksi – teokselle. Ensimmäinen osa kertoi ns. Helsingin edistyksellisestä sosialidemokratiasta vuosina 1964 – 1975. Osa 2 kattaa tapahtumat vuodesta 1976 eteenpäin. Tämän ilmiön, tuttavallisesti E-liikkeen tai E-ryhmän viimeiset tapaamiset on löydetty vuodelta 1988, mutta varsinaisena päätöksenä voidaan pitää syyspiirikokousta 1986.
Mikä tämä E-liike oli? Se ei ollut osuuskauppaliikettä vaan nuorten, radikaalien, vasemmistolaisten, sosialististen ja suureksi osaksi akateemisten sosialidemokraattien toimintaa Helsingin piirijärjestössä ja kunnallispolitiikassa. Taustalla oli yleismaailmallinen nuorison ja vasemmistoradikalismin nousu, mikä Suomessa alkuvaiheissa poliittisesti kanavoitui sosialidemokratiaan ja Helsingissä se törmäsi yhteen puoluepiirin oikean laidan kanssa. Vastakkainasettelu kesti vaihtelevin muodoin lähes neljännesvuosisadan.
Tämä kirja jakautuu kolmeen osaan. Ensin käydään lyhyesti lävitse edellisessä kirjassa tapahtuneet asiat. Toinen ja laajin osuus on tarina vuodesta 1976 liikkeen päättymiseen saakka. Kolmas osa on empiirinen analyysi liikkeen aktiiveista (200 henkilöä) ja se johdattaa sukupolviteorian äärelle. Voidaan puhua E-liikkeen sukupolvesta, jolla oli yhteinen kokemustausta ja sen pohjalta yhteisiä näkemyksiä ja tavoitteita. Liike hiipui pois siinä vaiheessa kun sukupolvi oli saavuttanut rajansa ja uudet nousivat esille. Viimeisiä mohikaaneja löytyy edelleen. Punainen Helsinki jäi kuitenkin tavoitteen tasolle.
Matti Simola: Helsinki punaiseksi 2. Helsingin edistyksellinen sosialidemokratia vuoden 1975 jälkeen. Julkaisija: Matti Simola 2016. Taitto ja toteutus: AT-julkaisutoimisto Oy. Painopaikka Pieksän Print. 288 s. ISBN 978-952-93-7890-6.
Kirjan esittely tapahtui työväenliikkeen kirjastossa 21.2.2017. Kuvassa vasemmalla kirjoittaja Matti Simola ja oikealla haastattelija Risto Kolanen. Kirjan kansi löytyy alla olevasta linkistä.
helsinki_punaiseksi_kansi- osa2
JA LOPUKSI VIELÄ KIRJOITTAJAN TYÖVÄENLIIKKEEN KIRJASTOSSA 21.2. 2017 PITÄMÄ JOHDANTOPUHEENVUORO KIRJASTA:
Hyvät kuulijat
Edellinen tapaaminen tämän aiheen merkeissä oli toukokuussa 2014, joten runsaat kaksi vuotta kesti projektin loppuunsaattaminen. Kyseessä on siis Helsingin sos.dem.piirissä toimineen ns. E-liikkeen vaiheet 1960-luvulta 1980-luvulle. Ensimmäinen osa käsitteli vuosia 1964-1975 ja nyt jatketaan siitä tämän loppuun saakka. Tämä kirja jakautuu kolmeen osaan; aluksi käydään lyhyesti lävitse edellisen kirjan asiat koska muuten suora hyppäys vuoteen 1976 olisi ollut lukijalle hankala. Sen jälkeen kerrotaan liikkeen tarina ja lopuksi tarkastellaan liikettä sukupolviteorian kannalta sillä loppujen lopuksi sukupolvesta tässä liikkeessä oli kysymys.
Kirjoista on kirjoitettu yksi arvostelu; Henrik Helenius Arbetarbladetissa ja lainataan näin alkuun sen alkua. ”Olipa kerran nuori sukupolvi sosialidemokratian vasemmalla laidalla joka oli omaksunut Karl Marxin moton siitä, että maailmaa ei pidä pelkästään selittää, sitä pitää myös muuttaa.
E-liikkeen taustalla oli vahvasti länsimainen vasemmisto- ja nuorisoradikalismi sekä -kulttuuri, joka alkoi saapua Suomeen 1960-luvun alussa. Rauhanliike (Sadankomitea), kansainväliset kysymykset, YK-liike, kehitysmaakysymykset, tasa-arvokysymykset, Vietnamin sodan vastustaminen, erilaiset yhden asian liikkeet jnpp. New left, yleisvasemmistolaisuus. Kirjallisuus ja musiikki yms. Tämä liike sitten törmäsi yhteen Helsingissä vanhakantaisen ns. vanhaleskisläisyyden tai pitsinkiläisyyden kanssa, miten vain halutaan.
Voisi väittää, että E-liike oli alkuperäisen 1960-luvun länsimaisen vasemmistoradikalismin edustaja Suomessa, sitä seuranneet liikkeet ja ilmiöt olivat enemmän tai vähemmän jotain muuta.
Liikkeen tarkoitus oli puuttua epäkohtiin ja muuttaa maailmaa. Se oli siinä mielessä edistyksellistä eikä ns. ei-liikettä kuten sosialidemokratiasta usein nykyisin sanotaan. E-liikkeessä yleismaailmallinen radikalismi ja sosialismi kohtasivat toisensa. Oliko vastaavaa vasemmistolaisuutta sos.-dem.liikkeessä aikaisemmin? Ilkka Taipale viittaa ns. marraskuun sosialisteihin, jotka tulivat työväenliikkeeseen suurlakon 1905 aikoihin ylioppilaiden sos.dem.yhdistyksen kautta ja toivat siihen uusia näkemyksiä. Toisen ryhmän muodostivat ehkä Viipurin sosialidemokraatit 1920-luvun alussa, ns. aaltolaiset taustana austromarxismi tai Viipurin henki.
Sosialismia E-liike piti esillä vielä viimeiseen junttalistatekstiin (1984) ja puoluekokoukseen 1987 saakka. Sosialismista puhuttiin, mutta varsinaisen teorian harrastaminen ei ollut kovin yleistä. Risto Sänkiaho toteaa, että keskustelu oli korkeintaan bernsteinilaista ja Eero Taivalsaari puolestaan totesi ettei hän sosialismin teorioita ja marxilaisuutta paljoa tuntenut, mutta halu muuttaa maailmaa oli kova. Sosialismi alkoi kadota E-ryhmänkin teksteistä 1980-luvulla, pragmaattisuus ja kunnallispolitiikka alkoi tulla tilalle. Vaaleissa menestyneet korostivat asioita, arkea ja arvoja.
Asiat: kirjo oli laaja, seuraavat ehkä päällimmäisinä: terveysasiat (kansanterveyslaki valtakunnallisesti ja Helsingissä), lasten päivähoito, sosiaalikysymykset yleisesti, tasa-arvo, julkinen liikenne, jalankulku ja pyöräily, vanhojen rakennusten ja asuinalueiden suojelu, ympäristöasiat (puistot), asuminen ja rakentaminen, koulutus ja kulttuuri, oikeus- ja kriminaalipolitiikka valtakunnan tasolla samoin perustuslakiasiat; yleisesti yhteiskunnallinen vähintään ohjaus; loppuvaiheissa palvelujen yksityistämisen perusteltu pelko. Piirikokouksessa muuten viime viikolla vilahti ilmaisliikenne: esillä mm. Raimo Oksasen vaalimainoksessa vuonna 1968.
Liikettä on yritetty vääntää kommunismin ja Neuvostoliiton suuntaan. Tosiasiassa suhteet olivat perin etäiset, ulkopolitiikasta keskusteltiin hyvin vähän. Jukka Seppinen on yrittänyt väkisin vääntää eräitä E-ryhmäläisiä jopa KGB:n yhteyteen vaikka mitään todisteita hänellä ei ole, niitä pikemminkin löytyy vastakkaisesta. Ks. Tuomioja ja Halonen (ss. 128-130). Ns. pitkäsläiset tietysti olivat asia erikseen, mutta heidän osuutensa päättyi jo vuonna 1973. Vasemmiston yhteistyö oli liikkeelle tärkeää, tulivathan monet ns. yleisvasemmistolaisuuden piiristä (yhden asian liikkeet) ja nähtiin ettei muutoksia saada aikaan ilman yhteistyötä.
Kirjassa toistetaan moneen kertaa, että liike hiipui pois. Loppuhetkeä etsittiin jonkin aikaa, mutta tarkkaa hetkeä ei löytynyt. Vuonna 1984 tehtiin viimeinen junttalista, 1985 siirryttiin lautakuntien edustajien lounaskokouksiin, 1986 oli viimeinen äänestys kaupunginhallituspaikoista, tili lopetettiin 1985-1986, vuoden 1987 puoluekokousta ja periaateohjelmaa käsitteleviä palavereita pidettiin ja vielä vuoden 1988 lopulla äänestettiin kaupunkisuunnittelulautakunnasta. Liike hiipui pois, ihmisiä jäi kuitenkin jäljelle.
Sukupolviteoria
Aluksi hypoteesi oli, että E-liikkeen hiipuminen johtui uusliberalismin noususta, että ikään kuin paha uusliberalismi söi kiltin E-liikkeen. Seuraava hypoteesi oli, että Paavo Lipponen Esko Häsän tuella lopetti liikkeen. Kumpikin näistä varmaan jossain määrin pitää paikkansa.
Kolmas hypoteesi on ollut, että johtajat pettivät joukot kun saivat valtaa; liikkeen tavoitteena oli kuitenkin valta, jotta tuloksia saataisiin aikaan, joten tämä teoria voidaan pääosin hylätä; valtaa käytetään edustajien kautta. Neljäs teoria on vielä se, että liike saavutti tavoitteensa, mutta tämä taitaa mennä hieman liioittelun puolelle.
Tärkein selittävä tekijä mielestäni kuitenkin on, että E-liike oli sukupolviliike. Liikkeen 200:n aktiivin analysoinnin jälkeen voidaan todeta, että keskeisen ryhmän muodostivat vuosina 1937-1947 syntyneet pääosin akateemiset henkilöt, joista selvä enemmistö (2/3) oli miehiä. Loppuvaiheissa tosin kaikki kansanedustajat olivat naisia. Sitten kun sukupolvi alkoi loppua eikä uutta väkeä tullut koska yhteistä kokemuspohjaa ei enää ollut tai se oli liian ohutta, niin liike hiipui pois.
Ryhmä ei ollut leimallisesti ns suurten ikäluokkien (1945-1950 syntyneiden ) liike vaan suurin osa oli hieman vanhempia. Tutkitun joukon keskimääräinen syntymävuosi oli 1942. Suuriin ikäluokkiin kuului vain neljäsosa ja heistäkin 80 % kolmeen ensimmäiseen (1945-1947) ikäluokkaan.
Tässä tarkastelussa suuret ikäluokat jakautuvat jyrkästi kahtia. Kolmea viimeistä vuosikertaa on joukossa todella vähän. Tulos yhtyy hyvin tai oikeastaan täysin Kimmo Rentolan taistolaissukupolvea koskevaan tutkimukseen, jonka mukaan vuoden 1968 ylioppilaista löytyy todella paljon taistolaisia ja sen vuoden ylioppilaat ovat pääosin syntyneet vuosina 1948-1949. Tähän taas löytyy taustaa Karl Mannheimin sukupolviteoriasta, jossa puhutaan yhteisistä kokemuksista ja sukupolvien muotoutumisesta niiden pohjalta.
E-liikkeen henkilöiden maailmankuva oli muotoutunut suhteellisesti pitemmän ajan kautta eli edellä mainitun yleismaailmallisen nuoriso- ja vasemmistoradikalismin kehittymisen myötä ja esim. sosialidemokratia koettiin oppositiovoimana vuoteen 1966 saakka ja sitten uutena hallitusvoimana. Vuoden 1968 monet tapahtumat taas vaikuttivat nuoremman sukupolven maailmakuvaan ja SDP koettiin jo valtaa pitävänä puolueena. Suurten ikäluokkien viimeiset ikäluokat tunsivat Rentolan mukaan vanhempien ikäluokkien jo joko pettäneen aatteet tai vieneen paikat.
Suurista ikäluokista vielä pari sanaa. Viimeisen kerran Suomessa on eduskunnassa ollut vasemmistoenemmistö vuoden 1966 vaaleissa. Näissä vaaleissa ei yksikään suuriin ikäluokkiin kuuluva voinut äänestää. Sen jälkeen kun suuret ikäluokat ovat saaneet äänestää, ei vasemmistoenemmistöä ole tullut. Suurin osa siis lienee siis ei-vasemmistolaisia. Onko suurista ikäluokista tullut suuria valtiomiehiä tai –naisia. Pitkään näytti ettei sieltä tule presidenttiä; nyt Sauli Niinistöstä on tullut tasavallan presidentti, hän ei tosin ainakaan vasemmistolainen ole. Yhdestäkään ei ole tullut (ainakaan toistaiseksi) pääministeriä ja puoluejohtajista löytyvät lähinnä Paavo Väyrynen ja Ulf Sundqvist (US on siinä ja siinä koska hän syntyi alkuvuodesta 1945 ja varsinaiset suuret ikäluokat alkavat elokuussa), RKP:sta löytyy eniten Taxell ja Enestam. E-liikkeestä selvin suurten ikäluokkien edustaja on Erkki Tuomioja. Tietenkin meitä suuriin ikäluokkiin kuuluvia tai kuuluneita on niin paljon, että moniin paikkoihin on riittänyt.
Jos tarkastellaan vielä E-liikkeen sukupolvea kokonaisuudessaan ja helsinkiläistä sosialidemokratiaa, niin voidaan ottaa esille kolme pointtia:
- 90 % Helsingin sos.dem.kansanedustajista, jotka ovat syntyneet vuosina 1940-1954 olivat jossain vaiheessa olleet mukana E-liikkeessä.
- Helsingin sos.dem.piirin puheenjohtajana on ollut suurimman osan aikaa ainakin joskus liikkeessä mukana ollut henkilö vuodesta 1976 alkaen. RK oli ainakin alustajana ja Lauttasaaren yhdistys historiassaan ilmoittautuu E-ryhmään kuuluneeksi.
- Helsingin työväenyhdistys, joka aikanaan oli piirin oikeiston linnake; siellä on vuodesta 1991 toimitusjohtajana on ollut entinen E-ryhmäläinen ja viime aikoina myös puheenjohtajana.
Myöhempien aikojen valtakunnallisessa tarkastelussa löydettäisiin monenlaisia mielenkiintoisia asioita, mutta koska tämä kirjasarja keskittyy Helsinkiin, niin jätetään ne tällä kertaa. Myös sukupolviteorian kehittelyä mietiskelin, mutta sitten totesin että kuluisi varmaan pari vuotta ennen kuin syntyisi kelvollista tekstiä ja päätin lopettaa tähän. Ehkä palataan, ehkä ei.
Kysymyksiä tuli myös siitä, että eikö sosialidemokratia sinänsä ole edistyksellinen liike? Miksi puhua ryhmästä? Tässä on kuitenkin kysymys siitä, että nyt tutkitaan ryhmää tai liikettä joka kutsui itseään edistykselliseksi samoin kuin työväen osuuskauppaliike kutsui itseään edistykselliseksi. Edistyksellisyyden arviointi on sitten kunkin subjektiivinen tehtävä ja tutkijan pitäisi tietysti arvioida sitä objektiivisesti. Mutta koska mitään universaalia objektiivista yleisesti hyväksyttyä edistyksellisyyden mittaristoa ei ole, niin tutkijankin arvio jää aina pitkälle subjektiivisesti ja parhaimmillaankin kulttuuri- ja aikasidonnaiseksi.
Jaa tämä artikkeli