Presidentinvaalit ovat tulossa ja on keskusteltu pitäisikö SDP:n nimetä oma ehdokas presidentinvaaleihin 2018 ja kun päätettiin nimetä, niin mietitään kukahan se olisi. Mielenkiintoisia kysymyksiä ja vastauksia sekä on että ei ole.

Miten aiemmin? SDP:lla on ollut sekä oma ehdokas että ei. Maailmasotien välisenä aikana Väinö Tanner oli kestoehdokas. Kriisiaikoina 1940-1944 ehdokasta ei ollut ja 1946 sekä 1950 oltiin Paasikiven takana. Oma ehdokas oli jälleen 1956 (Fagerholm) ja 1962 (Paasio). Sitten oltiin puolestaan Urho Kekkosen takana (1968-1978). Oma ehdokas on ollut vuoden 1982 vaaleista alkaen (Koivisto, Ahtisaari, Halonen ja Lipponen). Suoran kansanvaalin aikana on siis aina ollut oma ehdokas.

Suora kansanvaali suosi sosialidemokraatteja. Tämä perustui Kalevi Sorsan oivallukseen siitä, että toiselle kierrokselle pääsevät SDP:n ehdokas ja jonkin porvaripuolueen ehdokas, joka ei kuitenkaan tule saamaan kaikkien porvarien kannatusta koska ryhmät ovat kamppailleet keskenään ja toiselle kierrokselle ei yhtenäistä porvaririntamaa saada aikaan. Tämä ajattelumalli toimi 2000-luvulle saakka, nipinnapin vielä 2006. 2010-luvulle tultaessa maailma on niin pajon muuttunut, ettei teoria enää toimi.

Suora kansanvaali on mielenkiintoinen vaali koska se on ainoa vaali, joka aidosti kiinnostaa äänestäjiä nykyisin, ainakin äänestysprosentista päätellen. Tästä päätellen siitä poisjäänti olisi puolueelle selvästi haitallista, poissa näkyvistä, poissa mielestä.Samaan aikaan 2018 käydään/käytäneen maakuntavaalit ja poissaolo toisista vaaleista saattaisi haitata menestystä toisessa.

Presidentinvaali nykyisellään on hieman ristiriitainen ilmiö. Samalla kun presidentin vaalitapa muutettiin kansaa kiinnostavaksi niin valittavan eli presidentin valtaa jatkuvasti vähennettiin. Perustuslain logiikka on siis varsin hämärä. Yleensä maailmalla seremoniallinen valtionpäämies valittaneen parlamentissa. Taustalla Suomen hämärään tilanteeseen lienevät ainakin osittain eräille vuodelta 1987 jääneet traumat (ns. manuaalinen ohjaus hallitusta muodostettaessa).

Presidentinvaalit ovat toisinaan olleet sikäli mielenkiintoiset, että niitä ei tarvitse välttämättä voittaa sillä kerralla. Häviäjästä voi tulla voittaja myöhemmin tai häviäjän puolue saavuttaa jotain, joka realisoituu myöhemmin. Tästä esimerkkejä ovat Urho Kekkonen, joka jäi kolmanneksi vuoden 1950 vaaleissa ja Rafael Paasio, jonka menestys oli vaatimaton 1962, mutta vuotta myöhemmin hän oli SDP:n puheenjohtaja ja 1966 pääministeri. Veikko Vennamon ehdokkuus 1968 johti sitten SMP:n 1700 %:n vaalivoittoon vuonna 1970. Sauli Niinistö jäi toiseksi 2006 ja voitti selvästi kuusi vuotta myöhemmin ja kokoomus aloitti kovan nousun presidentinvaaleista (2006) alkaen. Tuorein esimerkki on Pekka Haaviston ehdokkuus 2012, minkä jälkeen vihreiden kannatus siirtyi nousukiitoon koska se tavoitti koko valtakunnan.

Yksi peruste SDP:ssa Niinistön kannatukselle oli/on se, että hän on ylivoimainen. Niin hän onkin, gallupeissa tällä hetkellä. Vaaleihin on kuitenkin aikaa ja maailmassa tapahtuu rajuja muutoksia, suurin osa gallupeista on viime aikoina ollut väärässä. Tämä johtuu siitä, että nykyiset tutkimusmenetelmät eivät tunnista muutoksia reaaliajassa. Suoran viivan piirtäminen on silloin hyvin vaarallista. Tähän muuten kiinnitti huomiota myös nobelisti Bengt Holmström kerran lauantaiaamuna televisiossa ja varoitti, oliko se hieno sana transponoinnista. Suomessa ei kuitenkaan tapahdu mitään, vakaa maa? Miten lienee, jos katsotaan viime päivien politiikan tapahtumia. Itse asiassa muutosta tapahtui jo vuoden 2006 presidentinvaaleissa, gallupit ennustivat Tarja Haloselle murskavoittoa ja jopa enemmistöä ensimmäisellä äänestyskierroksella, taisivat jopa ministerit veikkailla tätä. Enemmistö äänistä kyllä tuli, mutta vasta toisella kierroksella ja niukasti. Demarien kannatuksen lasku alkoi sitten selvästi tammikuussa 2007.

Maailma oli muuttunut vuoden 2012 vaaleihin tultaessa, demarien alamäki on jossain ajoitettu yleiseurooppalaisesti noin vuoden 2005 tienoille, jolloin ns. kolmas tie alkoi lähestyä tiensä päätä. Suomessa tämä sitten alkoi mittauksissa näkyä tammikuusta 2007 alkaen. Kannatus putosikin sitten noin puoleen kesään 2014 mennessä. Siitä sitten on parhaimmillaan noustu n. 50 %. Tosin viimeksi on oltu laskusuunnassa. Mitä sitten viime päivien tapahtumat tulevat vaikuttamaan jää nähtäväksi.

Vielä vuoden 2012 vaaleista. Ehdokkaana oli Paavo Lipponen, jonka menestys jäi vaatimattomaksi (puolitti vielä puolueenkin kannatuksen). Miksi näin ? Lipponen oli vanha? Sauli Niinistö on ensi vuonna suunnilleen samanikäinen kuin Lipponen tuolloin. Kaikki paha oli Lipposen hallituksen syytä, mm. talous; Lipposen hallituksen valtiovarainministerinä oli muuan Sauli Niinistö, joka ilmeisesti ei tehnyt pahoja ratkaisuja? Vanha totuus; asiat ovat sitä miltä ne näyttävät (ei sitä mitä ne ovat tai olivat). Yksi syy Lipposen heikkoon menestykseen oli ilmeisesti se, että vaalikampanjaan ei kaikkialla satsattu kunnolla.

Poliitikassa on teorioita tai sääntöjä. jotka pitävät paikkansa. Yhdestä keskustelimme opettajani Risto Sänkiahon kanssa kun kävin vaalien 2012 aikaan Tampereella. Todettiin yhdessä, että Lipponen tai hänen tukijansa rikkoivat yhtä keskeistä poliittista sääntöä, ei kerran vaan kahdesti. Sääntö on ”Älä koskaan sano ei koskaan”. Lipponen  jätti ensin politiikan (lopullisesti), sitten hän kuitenkin teki vielä ”viimeisen ristiretken” eli pyrki EU:n johtotehtäviin. Tämän jälkeen hän luopui jälleen politiikasta ja palasi kuitenkin presidenttiehdokkaaksi. Tässä oli selvä kaksoisvirhe ja uskottavuus karisi lopullisesti. Totesimme yhdessä RS:n kanssa, että vanhat säännöt pätevät politiikassa edelleen.

Mitä tästä voisi oppia? Vaikkapa sen, että toimiva vaihtoehto tulevaisuutta varten olisi asettaa sellainen ehdokas, joka pystyisi jo lähitulevaisuudessa vaikuttamaan politiikassa niin että SDP siirtyy uuteen nousuun. Meistä eläkeläisistä siihen ei ole koska omaa Bernie Sandersia tai Jeremy Corbynia ei sittenkään taida tulla ?

MS 15.6.2017